Tänään sattui hassu tapaus: istuin yksikseni tuttujemme sohvalla, muiden ollessa pihalla juttelemassa. Voin tosi huonosti, enkä ollut tippaakaan kiinnostunut sosialisesta kanssakäymisestä. Luojan kiitos heillä on laaja kirjavalikoima. Yritin hukuttaa oksettavan tunteen ihanaan lasten kirjaan, jonka kuvituksesta tykkään erityisesti.
Sitten tuttavaperheemme vanhin tyttö marssii portaat alas. En edes tiennyt, että hän oli talossa. Eikä hän ole yksin: perässä saapuu minulle täysin tuntematon poika, epäilemättä tytön poikaystävä. En suoraan sanottuna tunne kumpaakaan lainkaan. Ja silti tajuan, että jalkani näyttävät tosi pulleilta sohvaa vasten. Kosketan automaattisesti niskaani tarkistaakseni, ettei kampaukseni ole purkautunut. Ja yhtä kaikki minua nolottaa, että istuskelen siinä yksin lasten kirja kourassa.
He eivät katso minua ensivilkaisun jälkeen, enkä minä katso heitä. Sekunnissa kaksikko on jo kulman takana, enkä näe heitä enää sinä päivänä. Minua nolottaa, päässäni pyörii kaikenlaisia ilkeitä kommentteja, joita he olisivat voineet sanoa minusta.
Sitten suutun itselleni. Olisivat voineet sanoa!
En tunne heitä. Heidän mielipiteillään ei ole mitään väliä. Sitä paitsi, mitä minä muka tein? Kärsin. Enkä todellakaan vapaaehtoisesti. Sellainen kipu, jonka tunsin vatsassani, pitäisi oikeuttaa melkein mihin tahansa, aina lääkärin hoidosta Disneylandin ilmaislippuun, joten kai minulla on oikeus sentään lasten kirjaa lukea! Oikeastaan, minulla pitäisi olla oikeus lukea typerää kirjaa vaikka olisin olympialaisurheilijan kunnossa.
Kyse ei silti ole lastenkirjasta, kampauksesta tai edes jalkojen rasvaprosentista. Kyseessä on mielipiteiden pelko. Tuomituksi joutumisen pelko. Kauhu leimaamisesta, joka on mennyt niin pitkälle, että tuntemattomatkin tuntuvat Idols-tuomareilta, joilla on sinun jatkoon pääsyn avain.
Ei ole kyse ihan tuulesta temmatusta pelosta. Huomaamattaan kaikki tuomitsevat toisiaan, tuntematta ihmistä tai tilanneta. Ne kerrat, kun olen mulkoillut halveksivasti jotakuta, eivät mahdu yhden käden sormiin. Itse asiassa tuskin laskimessakaan on tarpeeksi numerotilaa. Arvostelen todella helposti ihmisten ulkonäköä, koska itse olen herkkä omastani. Luultavasti siksi oletan, että kaikki muutkin ratsaavat joka ikisen asian minussa.
Joten, kun kaksi tuntematonta ihmistä sitten sattui paikalle heikkona hetkenä, menin paniikkiin sisäisesti, vaikka ulkopuolella hiuskarvakaan ei räpsähtänyt. Tajusin nopeasti, että se oli typerää, mutten voinut sille mitään.
Itsevarmuus ei välttämättä ole keinotekoista, mutta omatekoista se on aina. Se täytyy rakentaa ja pitää yllä itse. Ja kun se horjuu, täytyy istuttaa itsensä mielen tuoliin ja kertoa tarkasti, miksei näillä kahdella ohi kävelevällä henkilöllä ja heidän mielipiteillään ole väliä: siksi. Loppujen lopuksi, kuten monessa muussakin asiassa, kirjojen tekopirteät sepustukset ovat oikeassa. Täytyy kulkea pää pystyssä. Kukaan ei saa sinua tuntemaan alemmuutta ilman sinun lupaasi. Muiden mielipiteillä ei ole väliä. Täytyy rakastaa itseään, ennen kuin voi rakastaa muita. Täytyy hyväksyä itsensä ilman ehtoja.
Nyt aloit miettimään omaa itsetuntoasi. Älä. Ajattele sitä biisiä, jota kuuntelet, sitä mekkoa, jonka ostit, suklaapatukkaa, jota syöt. Nauti kaikesta, äläkä kiinnitä huomiota sinua katsoviin silmäpareihin.
Sillä luoja tietää, että heitä kyllä tulee riittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti