Itsevarmuuden taito

Tänään sattui hassu tapaus: istuin yksikseni tuttujemme sohvalla, muiden ollessa pihalla juttelemassa. Voin tosi huonosti, enkä ollut tippaakaan kiinnostunut sosialisesta kanssakäymisestä. Luojan kiitos heillä on laaja kirjavalikoima. Yritin hukuttaa oksettavan tunteen ihanaan lasten kirjaan, jonka kuvituksesta tykkään erityisesti.
Sitten tuttavaperheemme vanhin tyttö marssii portaat alas. En edes tiennyt, että hän oli talossa. Eikä hän ole yksin: perässä saapuu minulle täysin tuntematon poika, epäilemättä tytön poikaystävä. En suoraan sanottuna tunne kumpaakaan lainkaan. Ja silti tajuan, että jalkani näyttävät tosi pulleilta sohvaa vasten. Kosketan automaattisesti niskaani tarkistaakseni, ettei kampaukseni ole purkautunut. Ja yhtä kaikki minua nolottaa, että istuskelen siinä yksin lasten kirja kourassa.
He eivät katso minua ensivilkaisun jälkeen, enkä minä katso heitä. Sekunnissa kaksikko on jo kulman takana, enkä näe heitä enää sinä päivänä. Minua nolottaa, päässäni pyörii kaikenlaisia ilkeitä kommentteja, joita he olisivat voineet sanoa minusta.
Sitten suutun itselleni. Olisivat voineet sanoa!
En tunne heitä. Heidän mielipiteillään ei ole mitään väliä. Sitä paitsi, mitä minä muka tein? Kärsin. Enkä todellakaan vapaaehtoisesti. Sellainen kipu, jonka tunsin vatsassani, pitäisi oikeuttaa melkein mihin tahansa, aina lääkärin hoidosta Disneylandin ilmaislippuun, joten kai minulla on oikeus sentään lasten kirjaa lukea! Oikeastaan, minulla pitäisi olla oikeus lukea typerää kirjaa vaikka olisin olympialaisurheilijan kunnossa.

Kyse ei silti ole lastenkirjasta, kampauksesta tai edes jalkojen rasvaprosentista. Kyseessä on mielipiteiden pelko. Tuomituksi joutumisen pelko. Kauhu leimaamisesta, joka on mennyt niin pitkälle, että tuntemattomatkin tuntuvat Idols-tuomareilta, joilla on sinun jatkoon pääsyn avain.
Ei ole kyse ihan tuulesta temmatusta pelosta. Huomaamattaan kaikki tuomitsevat toisiaan, tuntematta ihmistä tai tilanneta. Ne kerrat, kun olen mulkoillut halveksivasti jotakuta, eivät mahdu yhden käden sormiin. Itse asiassa tuskin laskimessakaan on tarpeeksi numerotilaa. Arvostelen todella helposti ihmisten ulkonäköä, koska itse olen herkkä omastani. Luultavasti siksi oletan, että kaikki muutkin ratsaavat joka ikisen asian minussa.
Joten, kun kaksi tuntematonta ihmistä sitten sattui paikalle heikkona hetkenä, menin paniikkiin sisäisesti, vaikka ulkopuolella hiuskarvakaan ei räpsähtänyt. Tajusin nopeasti, että se oli typerää, mutten voinut sille mitään.
Itsevarmuus ei välttämättä ole keinotekoista, mutta omatekoista se on aina. Se täytyy rakentaa ja pitää yllä itse. Ja kun se horjuu, täytyy istuttaa itsensä mielen tuoliin ja kertoa tarkasti, miksei näillä kahdella ohi kävelevällä henkilöllä ja heidän mielipiteillään ole väliä: siksi. Loppujen lopuksi, kuten monessa muussakin asiassa, kirjojen tekopirteät sepustukset ovat oikeassa. Täytyy kulkea pää pystyssä. Kukaan ei saa sinua tuntemaan alemmuutta ilman sinun lupaasi. Muiden mielipiteillä ei ole väliä. Täytyy rakastaa itseään, ennen kuin voi rakastaa muita. Täytyy hyväksyä itsensä ilman ehtoja.

Nyt aloit miettimään omaa itsetuntoasi. Älä. Ajattele sitä biisiä, jota kuuntelet, sitä mekkoa, jonka ostit, suklaapatukkaa, jota syöt. Nauti kaikesta, äläkä kiinnitä huomiota sinua katsoviin silmäpareihin.

Sillä luoja tietää, että heitä kyllä tulee riittämään.

Vaateratsaus

Ovatko minihameet laillisia?
Tätä on ihan pakko kysyä, kolmen tunnin sovitusmaratonin jälkeen. Miten hyväkin hame voidaan hylätä, kun joku tokaisee: "Aika lyhyt". Se on sama kuin sanoisi: "Aika huoramainen".
Mitä?
Stockmannilta löydetty vaalen sininen hame, ainoa joka ei kiristä, ole liian leveä tai kapea, joka sopii niihin uusiin kenkiin, joka on tarpeeksi juhlava, mutta myös sopivan arkinen. Ja silti kyseinen vaate jää rekkiin, kun ohi kävelevä seurueen jäkättäjä sylkäisee taikasanat. Tai pikemminkin kirosanat. Äidin silmät mittailevat vaatekappaleen uusiksi ja käskee viedä rievun sinne, missä päivä ei paista. Hiivin silti salaa kassalle maksamaan ja piilotan sen edellisten ostosten alle.
Kaikki on salittua sodassa, rakkaudessa, ja alennusmyynneissä.

Olen lukenut nyt aiheesta paljon, eikä mikään tunnu kiinnitä ihmisten huomiota niin kuin vaatteet. Etenkin niiden puute. Olen syyllistynyt muiden tyttöjen leimaamiseen, koska nämä käyttävät liian avointa kaula-aukkoa. Olen tuijottanut pahalla silmällä homssuisia ihmisiä, jotka kehtaavat silti käyttää merkkilaukkua, vaikka pukeutuvat kuin kodittomat. Ratsaan kesätyöpaikallani ihmisiä rikkaisiin, eli niihin jotka ostavat, ja köyhiin, eli niihin, jotka saisivat painua ulos. Olen erehtynyt monesti tässä jaottelussa.
On puhdas tosiasia, että meitä arvostellaan raa'asti sen perusteella, mitä puemme päälle. Ja on myös totta, että tämä arvostelu kohdistuu enemmän naisiin kuin miehiin. Tässä on mielestäni tarpeeksi perusteluja monen tunnin shoppailulle. Koska meidät kerran luokitellaan vaatteiden perusteella, on aivan luonnollista käyttää aikaa ja vaivaa niiden valitsemiseen.
Mutta on myös luonnollista jättää kaikki vaiva käyttämättä. Jos on tarpeeksi kuuro, sokea ja vahva ollakseen välittämättä muiden mielipiteistä, voi ihan vapaasti pukeutua kuin viime vuosisadan hippi. Myös silloin, kun se ei ole muotia.
Kummallekaan tavalle ei kuitenkaan saa omistautua liikaa. Jos valitsee kaiken muiden mielipiteiden mukaan, hukkuu jatkuvaan vainoharhaisuuteen ja kritiikkiin. Jos ei koskaan suostu käyttämään tilanteen vaatimia vaatteita, ei näitä tilanteita myöskään tule - ei illallista ravintolassa, juhlakutsua, kutsua kaupungille shoppailemaan. Eikä ainakaan kannata haaveilla poliitikon urasta. Julkkisten osa on mielenkiintoinen: pukeutuvatpa he miten tahansa, aina on joku, joka keksii virheitä. Joten he oikeastaan saavat pukeutua miten lystäävät. Megajulkkisten ei tarvitse pukeutua ollenkaan. Stailistit hoitavat sen.

Mutta minä en ole megajulkkis tai poliitikko. Olen teinityttö alennusmyynneissä, ja minulla on edessäni päätös: mikä hame? Seuraavaksi päätän kokeilla toista ääripäätä. Kiikutan seurueen nähtäväksi maxi-hameen. "Kuin mustalaishame!" huudahtaa joku kauhuissaan. Kaikkia ei kerta kaikkiaan voi miellyttää.

Katto pään päälle - asunnon metsästys

Peruskoulun lopun lähestyessä kaikki tutun kummin kaimatkin esittävät saman kysymyksen, vaikka mielessään heillä on jo vastaus selvänä: lukioon. Aina lukioon. Ei koskaan ammattikouluun. Kuin se olisi jotenkin huonompi vaihtoehto, jonne vain heitetään kaikki epäonnistujat, ja toivotaan, että he maagisesti katoaisivat tuon kolmen vuoden aikana.
Behold, mummot!
Kun minulta kysytään, vastaan hymyillen. "Juu, ajattelin lukioon mennä". Ja sitten: "Tosin eri paikkakunnalle".
Ja tekohampaat tippuu.
Pikkukaupungista lähteminen on siellä ikänsä asuneiden silmissä pyhäinhäväistys. Mutta eipä tässä kovin uskonnollisia ollakkaan. Ja hyvä niin, sillä hyväksymispaperit kolahti postilaatikkoon 13. päivä (luulen, että ne valitsivat tuon päivämäärän tahallaan. Kas kun ei vielä perjantai...) Asunnon metsästys on jotain, mihin täytyy olla henkisesti valmistautunut. Muuten tulee jyrätyksi henkisestä paineesta... (okei, ei nyt ehkä ihan). Mutta pakostakin yllättyy, mitä kaikkea pitääkään ottaa huomioon: vuokra, sijainti, kunto, seinien eristys, ilmastointi. Kun sitten lähtee paikan päälle asuntoja kierteleen, ajattelee salaa, että kyllä se ensimmäinen kämppä kelpaa, kunhan ei ihan sorru kasaan. Sitten sitä oikeasti tajuaa, että täällä pitäisi asua seuraavat kolme vuotta.
Kiitti ja moi.

Myös suhteista ja neuvoista on hyötyä. Mummon tutut ja sedän kaverit, joilla saattaa olla tiedossa hyvä kämppä, ovat oikea siunaus. Myös hyödylliset vinkit (hakemuksia kannattaa uusia, sillä ne yleensä hautautuvat muiden alle kolmessa kuukaudessa) voivat olla kullan arvoisia.

Mutta kaikkein pelottavinta on ehdottomasti nähdä entiset vuokralaiset. Sillä on yllättävän paljon merkitystä, oliko asunnon esittelijä hippi tai puliukon näköinen ketjupolttaja. Eihän hän tietenkään siellä kohta edes asu, mutta karma ikään kuin jää. Kummittelemaan nurkkiin tupakan hajuisena häivähdyksenä.
Ennen kuin paniikki valtaa lopullisesti, mene kahvilaan, osta suklaata, smoothie ja tunge kuulokkeet korville. Toista kymmenen minuutin sarjoissa. Kun tunnet olevasi valmis kohtaamaan todellisuuden, pakkaa kamasi ja siirry seuraavaan asuntoon. Jos vastaavaa tunnetta ei tule ikinä, tee silti näin. Koska hei, jompikumpi loppuu ensin: rahat tai suklaa. Ja sitä ei koskaan tahdo olla todistamassa.

Se mitä ei sanota

Kemian tunti. Istut takarivissä, penaali auki ja viilaat kynsiäsi samalla, kun tekstaat. Mutta se on vain pintaa. Luokan kovaäänisin poika puhuu, luulee olevansa nero. Hän ehdottelee jatkuvasti jotain omituista, mitä voitaisiin tehdä, mitä on jo tehty, ja miksei näin voida tehdä. Koska maalaisjärkikin sanoo, että no way. Mutta kukaan ei sano mitään.
Hetken kuvittelet nousevasi ylös ja karjaisevasi tälle. "Pää kiinni!" kuten jokainen on halunnut tehdä jo viime vuodesta asti, muttei ole uskaltanut. Kun poika hiljenisi tyrmistyksestä, Sinä jatkaisit punastelmatta tai takertelematta.
Ensin selittäisit tarkalleen, miksi tämän kaavailema ydingeneraattoriatomifuusio-mikälie ei toimisi. Hyvin yksinkertaista: koska tämä on Maapallo. Ei Mars. Tai Uranus. Tai Star Trek. Sen sijaan tämän viime tunnilla ehdottamaa vedentiivistyskaavaa voitaisiin käyttää muuallakin kuin hemmoteltujen kakaroiden uima-altaan pesijänä. Kuten kehitysmaat, tuliko mieleen? Samalla voisit kertoa opettajallesi ne vastaukset, jotka olivat sinulla koko ajan oikein, muttet kehdannut sanoa mitään. Voisit ehdottaa reippaasti, eikä vain puolivitsinä, että muu luokasta voisi tulla myöhemmin kouluun, koska he eivät kuitenkaan saa suunvuoroa ennen toista tuntia. Loppuminuutilla. Voisit vielä lyödä tyypille luun kurkkuun, ja pitää sen mahtavan puheen, jonka suunnittelit viime yönä ennen nukkumaan menoa. Kumoaisit kaikki hänen puheensa yhdellä lauseella, murtaisit hänet ja hänen ylipursuavan egonsa rohkeilla sanoillasi. Loppujen lopuksi kaikki hurraisivat ja taputtaisivat. Koulun lehti pyytäisi haastattelua.

Olet nousemassa. Tänään, oikeasti, sanot jotain. Kello soi pian. Vauhtia! Nouse! Viittaa! Katso nyt tuota: hän kerjää verta nenästään.

Sori, ei pysty. Anskulta tuli just viesti. Se valittaa, kuinka tylsä tunti. Kuittaat ja painut ulos luokasta muiden perässä, pää painuksissa. Ens kerralla sitten. Ihan taatusti.