Kemian tunti. Istut takarivissä, penaali auki ja viilaat kynsiäsi samalla, kun tekstaat. Mutta se on vain pintaa. Luokan kovaäänisin poika puhuu, luulee olevansa nero. Hän ehdottelee jatkuvasti jotain omituista, mitä voitaisiin tehdä, mitä on jo tehty, ja miksei näin voida tehdä. Koska maalaisjärkikin sanoo, että no way. Mutta kukaan ei sano mitään.
Hetken kuvittelet nousevasi ylös ja karjaisevasi tälle. "Pää kiinni!" kuten jokainen on halunnut tehdä jo viime vuodesta asti, muttei ole uskaltanut. Kun poika hiljenisi tyrmistyksestä, Sinä jatkaisit punastelmatta tai takertelematta.
Ensin selittäisit tarkalleen, miksi tämän kaavailema ydingeneraattoriatomifuusio-mikälie ei toimisi. Hyvin yksinkertaista: koska tämä on Maapallo. Ei Mars. Tai Uranus. Tai Star Trek. Sen sijaan tämän viime tunnilla ehdottamaa vedentiivistyskaavaa voitaisiin käyttää muuallakin kuin hemmoteltujen kakaroiden uima-altaan pesijänä. Kuten kehitysmaat, tuliko mieleen? Samalla voisit kertoa opettajallesi ne vastaukset, jotka olivat sinulla koko ajan oikein, muttet kehdannut sanoa mitään. Voisit ehdottaa reippaasti, eikä vain puolivitsinä, että muu luokasta voisi tulla myöhemmin kouluun, koska he eivät kuitenkaan saa suunvuoroa ennen toista tuntia. Loppuminuutilla. Voisit vielä lyödä tyypille luun kurkkuun, ja pitää sen mahtavan puheen, jonka suunnittelit viime yönä ennen nukkumaan menoa. Kumoaisit kaikki hänen puheensa yhdellä lauseella, murtaisit hänet ja hänen ylipursuavan egonsa rohkeilla sanoillasi. Loppujen lopuksi kaikki hurraisivat ja taputtaisivat. Koulun lehti pyytäisi haastattelua.
Olet nousemassa. Tänään, oikeasti, sanot jotain. Kello soi pian. Vauhtia! Nouse! Viittaa! Katso nyt tuota: hän kerjää verta nenästään.
Sori, ei pysty. Anskulta tuli just viesti. Se valittaa, kuinka tylsä tunti. Kuittaat ja painut ulos luokasta muiden perässä, pää painuksissa. Ens kerralla sitten. Ihan taatusti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti